Ellei Johanna Tukiainen ja Ilkka Kanerva olisivat sattumalta istuneet vierekkäin lentokoneessa Stubbista ei välttämättä olisi tullut pääministeriä. Jungner kuvaa tapahtumaketjun, jossa yhdestä pienestä hetkestä seuraa joukko muutoksia.

Sattuma on jotain ennalta arvaamatonta ja se voi olla joko positiivinen onnenpotku tai ikävä asia, jolloin kutsumme sitä vahingoksi. Elämme maailmassa, joka on hyvin monimutkainen ja dynaaminen. Sitä ei voi hallita. Toisaalta oma mielemme toimii pääosin suljetun järjestelmän newtonilaisessa lineaarisuudessa.

Näistä kahdesta täysin eri lähtökohdasta syntyy vahva ristiveto. Hallinnalla ja sääntelyllä voimme pyrkiä poistamaan sattumia. Ennakoitavuus lisääntyy, mutta samalla myös jäykkyys ja järjestelmän ylläpidon raskaus. Riskinä on myös, että hallittu järjestelmä erkaantuu reaalimaailmasta ja edessä voi olla isot yllättävät sokit tai rakenteelliset murrokset.

Vastapuolena on ketteryys ja sattumastrategia. Ei pyritäkään kontrolloimaan ympäristöä loppuun saakka, vaan annetaan tilaa nopealle reagoinnille ja sopeutumiselle. Positiiviset sattumat luovat uusia mahdollisuuksia ja näihin voidaan tarttua nopeasti. Hyvistä ja huonoista sattumista opitaan yhtäläisesti ja tällöin koko järjestelmästä tulee kokonaisuutena vahvempi.

Markkinataloudelle sattuma tarjoaa uusia mahdollisuuksia ja sen vastustajille siitä tulee pyrkiä eroon. Tämä näkyy meidän lainsäädännössä. Jungner ehdottaa, että meidän tulisi säädellä vähemmän miten asioita pitää tehdä ja keskittyä toteamaan vain mitä tulisi tehdä.

Esimerkiksi vapaamielisempi Helsinki voisi myydä alkoholia ympäri vuorokauden ja toisella paikkakunnalla kaupat olisivat kiinni.

Kirja otsikkonsa mukaisesti kattaa laajan kattauksen historiasta, mielen saloista yhteiskuntaan. Lyhyessä teoksessa on monia mielenkiintoisia ajatuksia, joita olisi mahdollista pohtia myös syvällisemminkin.

Julkaistu Talouselämässä (toimituksen editoima versio).

Rahoituksen ja taloustieteen professori Kevin Dowd saa nykyisen valtiojohtoisen rahanjärjestelmän näyttämään aikansa eläneeltä jo esipuheessa. Britannian valtiovarainministeri George Osborne hehkutti vuoden 2014 budjetissa, että uudessa punnan kolikossa on kaksitoista kulmaa ja se näyttää kuin vanhalta ’kolmen pennyn kolikolta’. Näiden markkinahehkutusten jälkeen jäi toki mainitsematta, että vuonna 1937 julkaistu kolmen pennyn kolikko oli tuolloin vain 20% heikompi ostovoimaltaan kuin uudenmuotoinen punta.

Raportti käy läpi yksityisen rahan viimeaikaisia hankkeita keskittyen pääasiassa Liberty Dollariin ja digitaaliseen kultavaluuttaan (e-gold). Kirjan pääasiallinen fokus toki on uusissa kryptovaluutoissa kuten Bitcoin. Kahden ensimmäisen tarinat ovat hyvin valaisevia. Käytäntö on osoittanut, että yksityisille valuutoille on kysyntää ja ne menestyvät, jos niille vain annetaan mahdollisuus. Ja tässä piileekin asian absurdius. Tähän mennessä valtiot ovat pyrkineet lopulta aina suojelemaan omia monopolioikeuksiaan jopa välittämättä siitä, että toimenpiteet saavat koko nykyisen järjestelmän näyttämään hiekalle rakennetulta korttitalolta, joka loppupeleissä viis veisaa oikeusvaltion periaatteista.

Dowd ehdottaa vapaata kilpailua valuutoissa, jossa valtion tulisi poistaa kaikki lainsäädännölliset esteet vapaalta kilpailulta yksityiselle rahalle. Tämä painostaisi keskuspankkia parantamaan nykyisen fiat-rahansa laatua. Monopolitilanteessa laatu laahaa perässä ja valuuttojen tapauksessa se näkyy valuutan arvon jatkuvana alenemisena.

Ehdotukseen sisältyy myös nykyisen rahalain kumoaminen, joka määrittää lailliset maksuvälineet. Valtion monopolirahan suosiminen verojen ja muiden sopimusoikeudellisten velvoitteiden täyttämisessä on selkeä kilpailua vääristävä tekijä. Toisin sanoen, Dowd pöllyttää nuutunutta käsitystä, että raha olisi pelkästään valtion etuoikeus. Tämä saattaa kuulostaa pöyristyttävältä, mutta sitä oli myös aikanaan esitys Yhdysvaltain postilaitoksen altistamisesta yksityiselle kilpailulle kuriirien kuten FedEx taholta.

Jos vapaa kilpailua parantaa laatua kaikilla muilla osa-alueilla, niin miksei myös rahan osalta? Viimeiset sata vuotta osoittavat, että julkisen rahan laatu on erittäin heikko. Yhdysvaltain dollari on menettänyt arvostaan lähes prosenttiyksikön per vuosi eli yli 90% prosenttia.