Marko Erolan kuvaus nykyjournalismin nykytilasta on kylmää kyytiä. Kotimaisen median tilanne vaikuttaa yhtä positiiviselta kuin Suomen taloustilanne ja tulevat näkymät.
Vanhoilla toimittajien eettisillä periaatteilla ei ole enää mitään arvoa. Meillä on käytännössä vain keltaista lehdistöä. Joukkoon sattuu toki aina muutama harva poikkeus toimittajien joukossa, mutta kokonaisuuden kannalta peli on menetetty.
Mielikuvat ja yleinen mielipide ratkaisevat. Faktat ovat toisarvoisia ja kun tietynlaista tarinaa on kerrottu riittävän pitkään, näkökulmaa on lähes mahdotonta muuttaa.
Vähintäänkin uskottavuus katoaa, jos myöhemmin todetaan aikaisempien juttujen perustuneen heikkoon taustatyöhön, ei niin tasapuoliseen ja kriittiseen lähteiden käsittelyyn sekä ennen kaikkea faktojen todentamisen puuttumiseen.
Ehkä hämmästyttävintä koko Talvivaaran tarinassa on kuinka helposti pieni piiri yksilöitä ja etujärjestöjä pystyy pyörittämään koko neljättä valtiomahtia. Tämä ei onnistuisi kuin median omalla myötävaikutuksella.
Relevanttius on uhrattu populaarisuuden alttarilla. Asioiden esiintuominen ja suhteuttaminen luulisi olevan olennaista suurelle yleisölle raportoinnissa. Talvivaaran tapauksessa tämä olisi usein poistanut suuren määrän niin kutsuttuja uutisia.
Talvivaaralle julkisuuden aikaansaamat menetykset olivat merkittäviä, mutta eivät ne myöskään ole Suomelle vähäpätöisiä. Yritys teki virheitä, kohtasi epäonnea ja vastoinkäymisiä. Yrittäminen on sellaista. Jälkiviisaus ja kritisointi onnistuu aina helpommin.
Suurelle yleisölle on jäänyt kuva suuresta ympäristökatastrofista, jota lopulta ei kuitenkaan ole tapahtunut. Kyseessä on ollut myrsky vesilasissa, joka on paisunut valtakunnalliseksi politiikaksi ja ideologiseksi taistelukentäksi.
Lopputuloksena on vain häviäjiä. Kirottu media.
