Hyvinvointivaltio yleisterminä kattaa laajat sosiaaliset tulonsiirrot ja huomattavan julkisen sektorin eli kyseessä on siis tulonsiirtovaltio. Rydman lanseeraa näistä johdettuna termin sosiaalivaltio, jonka pyrkimyksenä on paremmin kuvata demokraattista sosialismia, jossa jo elämme.
Viime vuonna julkiset menot olivat 56 prosenttia bruttokansantuotteesta eli tuolla mittarilla olemme jo yli puolen välin sosialismissa. Vuonna 1980 julkiset menot olivat 40 prosentin luokkaa, joten hyvinvointivaltion alasajosta ei voida puhua. Mielenkiintoista on myös huomata, että meillä on tällä hetkellä vähemmän yksityisen sektorin työpaikkoja kuin vuonna 1950, jolloin Suomen väestömäärä oli kuitenkin vajaa 1,5m alhaisempi. Julkisen puolen henkilöstömäärä on samaan aikaan nelinkertaistunut.
Julkisen sektorin supistaminen tuntuu olevan vaikeaa. Äänestäjät ostavat poliitikkojen kalliit vaalilupaukset ja poliitikot eivät malta olla lupailematta ylisuuria myönnytyksiä äänestäjien omilla rahoilla ennen vaaleja. Tästä huutokauppademokratiasta syntyy kierre, josta on vaikea päästä eroon.
Etelä-Euroopan maat ja Kreikka erityisesti ovat käytännöllisiä muistutuksia ylivelkaantumisesta, joka on hyvinvointivaltion ideologisen utopian taustalla. Alkujaan apua tarvitsevien yksilöiden tueksi luotu järjestelmä on vuosikymmenien saatossa laajentunut holhoamaan ja sääntelemään kaikkia tasapuolisesta.
Seurauksena on yksilöiden taloudellisten kannustimien heikkeneminen sekä yleinen passivoituminen omien asioiden suhteen. Valtion oletetaan hoitavan jatkuvasti yhä suuremman osan aikaisemmin yksityiselämän piiriin kuuluvista toimista.
Lääkkeenä Rydman tarjotaan mallin kääntämistä ympäri. Nykyisen tasapuolisen holhoamisen ja progressiivisen verotuksen sijaan pitäisi pyrkiä verottamaan kaikkia tasaisesti ja holhoamaan progressiivisesti vain niitä, jotka sitä todella tarvitsevat. Muut saisivat toimia vapaasti ja kantaa päätöksiensä seuraukset.
