Kriisien keskellä asiat ovat harvoin selviä tai ilmeisiä. Suuryrityksiä on kuollut tai hiipunut alansa huipuista mitättömyyksiksi kautta aikojen.
Sama kehitys on mahdollinen myös kansakunnille. 1950 ja 60-luvun Italia oli edistyksellinen ja menestystarina, aivan kuin Argentiina aikoinaan. Historia on täynnä valtioita, jotka ovat hiipuneet ja lakastuneet palaamatta takaisin loistoonsa.
Kansainvälisesti tunnetun Jim Collinsin tutkimukset menestyvistä suuryrityksistä ovat kattaneet myös tuhon merkkejä ja sen eri asteita. Parhaasta pohjalle kirjassa Collins jaottelee huipulta vajoamisen viisi vaihetta.
Näistä ensimmäinen on menestyksen synnyttämä ylimielisyys. Tätä vaihetta voisi Suomen tilanteessa soveltaa Nokian nousuun ja Pisa-tutkimusten kulta-aikaan. Tuolloin olimme vähän jokaisella kansainvälisellä mittarilla maailman huippuja.
Toinen vaihe on pidäkkeetön kasvun tavoittelu, jossa pyritään menestyksen innoittamana tekemään kaikkea enemmän ja joka suuntaan. Jakovaroista, bioteollisuuden mahtimaasta ja monesta muusta suuresta ideasta on jäljellä lähinnä rauniot ja yliampunut kustannustaso. Lopulta ne perustuivat oletuksiin, joiden pohja oli vähintäänkin hutera tai lähes olematon.
Kolmas vaihe käsittää riskien ja vaarojen kieltämisen. Tässä vaiheessa vähätellään negatiivisia signaaleja ja vahvistetaan kaikkea positiivista. Huonot uutiset ovat vain tilapäisiä, syklisiä tai muutoin vain ohimeneviä.
Rakenteelliset ja perustavanlaatuiset ongelmat eivät nouse riittävään kriisitietoisuuteen. Syitä heikkoon tilanteeseen haetaan ulkoa ja unohdetaan kriittinen sisäinen tarkastelu ja vastuunkanto. Kotimainen velanotto tämän vuosikymmenen alkuvuosina heijasteli vahvaa uskomusta kotimaisen tilanteen parempaan tulevaisuuteen.
Tällä hetkellä olemme selittelemässä parhain päin, kuinka meidän valtion velkataso on vielä suhteellisen alhainen. Luottoluokituksen alennus ei ole kovinkaan merkittävää, eläkkeistä selvitään työikää pidentämällä, kestävyysvajeen oikeasta määrästä ei päästä selvyyteen ja vielä vähemmän miten se saadaan kuriin.
Puhutaan innovaatioista, pk-yrityksistä ja yrittäjyydestä Suomen pelastajana. Tarvitaan ja toivotaan maagista kasvua, jolla talous korjaa itsensä ja vaikeisiin ratkaisuihin ei ole tarvetta ryhtyä. Toivotaan, että jostain tulee joku yksittäinen Nokia, jolla asiat saadaan taas kestävälle pohjalle ilman suurempia muutoksia nykytilanteeseen.
Neljäs vaihe on hätäinen pelastuksen etsiminen. Siinä huono tilanne on jo tiedostettu ja nyt ollaan etsimässä enemmän tai vähemmän epätoivoisesti karismaattista johtajaa tai muuta pikaista tietä onneen testaamattomilla strategioilla, hankkeilla, muutoksilla tai uudistuksilla. Oljenkorsiin ja yksittäisiin taikalääkkeisiin tukeutuminen ei kuitenkaan yleensä tuota odotettuja tuloksia pidemmällä tähtäimellä.
Viides vaihe on joko tuhon tai pientoimijaksi joutumisen kamppailu. Nelosvaiheen kuluttaessa resursseja ja syödessä moraalia ja uskoa tulevaisuuteen, vaihtoehdot käyvät vähiin. Tiukka taloudellinen tilanne ja vaihtoehtojen selkeä väheneminen laittaa selän seinää vasten. Tässä vaiheessa edessä on joko ymmärrys palaamattomuudesta entiseen loistoon, pyrkimys pelastaa se vähä mitä on jäljellä tai täydellinen luovuttaminen.
Collinsin viisivaiheisesta mallista kuulostaisi, että olemme tällä hetkellä kolmosvaiheessa, jossa asiat ovat vielä suhteellisen hyvin, mutta rakenteelliset ja pysyvät ongelmat ovat osittain tiedossa, mutta niihin ei haluta tarttua tai ottaa niistä vastuuta.
Osittain meillä on neljännen vaiheen merkkejä, joissa pyrimme löytämään taikalääkkeitä, joilla merkittäviin ja myös kipeisiin rakenteelliseen ratkaisuihin ja muutoksiin ei olisi tarvetta ryhtyä. Pää on siis raskaasti pensaassa ja julkisessa keskustelussa pyritään etsimään käärmeöljyä, jolla ongelmat saadaan pikaisesti ratkaistua.
Olemmeko todella ajamassa itsemme parhaasta pohjalle ennätysajassa?
Kuvat: Flickr / PSParrot
