HS Sunnuntaidebatti

“Tiukkoja ehtoja saneleva rahankeräyslaki on kumottava”

Eduskuntavaalien ja muiden yleisten vaalien ehdokkaat saavat kerätä yleisöltä rahaa vaalikampanjan kulujen kattamiseksi. Se on poikkeus. Muissa yhteyksissä rahankeräys ilman poliisilaitokselta tai poliisihallitukselta haettavaa keräyslupaa on pääsääntöisesti kielletty niin yksityishenkilöiltä, yrityksiltä kuin yhteisöiltäkin.

Vaalikampanjoiden lisäksi yksityishenkilöt saavat kerätä rahaa vain päiväkotiryhmän, koululuokan tai vakiintuneen opinto- tai harrasteryhmän hyväksi, jos keräys järjestetään tällaisten ryhmien tilaisuuksissa ja kerätyt varat käytetään opiskelun tai harrastustoiminnan edistämiseen. Yleisen kokouksen järjestäjä voi kerätä rahaa kokoukseen osallistuvilta, kun kokous järjestetään sisätiloissa.

Rahankeräyslupa voidaan anottaessakin myöntää vain yleishyödylliselle yhteisölle tai säätiölle. Lupaa ei myönnetä yksityishenkilöille, eivätkä sitä voi saada myöskään valtio, kunta, kuntayhtymä tai kirkollisverosta hyötyvät kirkot ja seurakunnat.

Rahankeräyslain tarkoituksena on suojella kuluttajaa ja estää epärehellinen toiminta rahankeräyksissä. Rahankeräyspetosten estäminen on tärkeää, mutta tällaiset rikokset ovat erittäin harvinaisia.

Tiukka laki tekee myös yleishyödyllisestä rahankeruusta liian hankalaa. Ankarat säännöt luovat epäterveitä toimintatapoja, joilla lakia pyritään kiertämään.

Rahankeruun yllä leijuu epämääräisyyden verho, joka saa rahan pyytämisen ja lahjoittamisen vaikuttamaan lähes rikolliselta. Lain rikkomisesta on säädetty ankarat rangaistukset, enintään kaksi vuotta vankeutta.

Kaikesta huolimatta rahan vastaanottaminen on täysin sallittua, kuten rahan lahjoittaminenkin. Vain lahjoituksen tarpeen mainitseminen “yleisöön vetoamalla” on kielletty.

Rahankeräyslaki on olennaisilta osiltaan peräisin viime vuosisadalta. Silloin rahaa kerättiin vain kadunvarsien keräyslippailla, ovelta ovelle -menetelmällä tai – 1900-luvun lopulta alkaen – puhelinkeräyksillä. Laki säätelee yhtä tiukasti myös internetiä, jossa rahalahjoituksen tarvetta ei saa tuoda esiin ilman keräyslupaa.

Suomeen ei ole syntynyt lahjoittamisen kulttuuria. Toisin on länsinaapurissa Ruotsissa, jossa rahaa saa kerätä vapaasti. Suomen pitäisi seurata Ruotsin esimerkkiä ja kumota rahankeräyslaki kokonaan.

Suomalaista keräyslupajärjestelmää voi luonnehtia kaksivaiheiseksi ennakkosensuuriksi: rahaa keräävän yhteisön pitää olla yleishyödyllinen, ja sittenkin keräyksen ehtoja säädellään tarkasti. Järjestelmä seuloo rahalahjoitusten pyytäjät viranomaisten näkemyksille suotuisiksi toimijoiksi. Tämä valvonnan periaate ei sovellu kansalaisyhteiskuntaan, vielä vähemmän sivistysvaltioon.

Euroopan unionissa kuluva vuosi on vapaaehtoistoiminnan teemavuosi, jonka suojelijana Suomessa on presidentti Tarja Halonen. Teemavuoden aikana halutaan korostaa etenkin vapaaehtoistyön monimuotoisuutta. Rahankeräyslaki on tämän tavoitteen kanssa ristiriidassa.

Rahankeräyslupaa ei tarvita naapuriapuun, tavarakeräyksiin tai hyväntekeväisyyshuutokauppoihin ja tukikonsertteihin. Laki ei estä myöskään talkootyön hyödyntämistä.

Talkootyön pohjalta on vaikea organisoida pitkäjänteistä toimintaa. Työvoimatarpeissaan yhdistykset ja muut kolmannen sektorin toimijat ovat pitkälti vapaaehtoisten työsuoritusten varassa. Keräyslupabyrokratia tekee rahankeräyksestä ja järjestöjen investointien suunnittelusta liian hankalaa.

Onko viranomaisten väliintulo todella tarpeen, kun vaikkapa kyläyhdistys kerää rahaa yleistä viihtyvyyttä lisääviin korjaus- ja kunnostustöihin?

Spontaanien lahjoitusten antaminen ja vastaanottaminen on sallittua, mutta järjestöjen ja yhteisöjen rahantarpeiden tunteminen edellyttää potentiaalisilta lahjoittajilta ajatustenlukijan kykyjä. Nykyisin esimerkiksi urheiluseurat joutuvat myymään WC-paperia ja muita tuotteita toimintansa rahoittamiseksi, kun ne eivät voi pyytää yleisöltä suoraan rahalahjoituksia. Nykyinen tilanne suosii säätiöitä ja järjestöjä, jotka ovat muutenkin tunnettuja. Rahankeräyslaki on jakanut kolmannen sektorin kahteen kastiin: yhtäältä suurten pääomien säätiöihin ja yhdistyksiin, toisaalta talkootyöllä kituutteleviin “kotikutoisiin” yhdistyksiin.

Kolmannen sektorin ei kannata nojata liiaksi myöskään julkiseen tukeen ja hankerahoitukseen. Tuet vievät huomiota toiminnan varsinaisesta päämäärästä ja tuovat tullessaan rajoittavia erityisvaatimuksia ja raportointivelvollisuuksia. Lisäksi julkinen raha luo riippuvuutta ja luo epävarmuutta hankkeen jatkosta.

Kansalaisyhteiskunta perustuu omaehtoisuuteen, ja rahalahjoitukset olisivat sille luontainen varainhankintamuoto. Tiukkoja ehtoja saneleva rahankeräyslaki on kumottava kokonaan.

Katso myös tarkempi selonteko aiheesta: Antaa saa, mutta ei pyytää.