Lääkintöneuvos ja Maailmanpankissa tutkijana toiminut Mikko Paunio lataa täyslaidallisen Suomen ympäristöpolitiikkaa ja vihreitä kohtaan.
Paunio kuvaa seikkaperäisesti kuinka kotimaisessa jätehuollossa on hukattu resursseja ja tehty huonoja ideologisia päätöksiä, jotka tulevat veronmaksajille erittäin kalliiksi myös jatkossa. Ensi vuonna voimaan tuleva EU:n säädös kieltää orgaanisen jätteen sijoittamisen kaatopaikoille.
Nykyisestä kokonaisjätevirtoihin suhteutettuna vähäisestä kotitalouksien näennäiskierrätyksestä hyötyvät kuljetusyritykset, mutta luontoa se ei säästä. Esimerkiksi Turussa joudutaan roskia kärräämään aina Viroon asti arinapolttolaitoksien puuttuessa. Ruotsi ja Tanska ovat valinneet toisin.
Kirjoittajan mukaan myös vanhat periaatteet terveyshaittojen ehkäisemisestä ja hygieniasta on alistettu vihreälle ideologialle. Seurauksena ovat kaatopaikkojen leviävät rottalaumat ja Kauppatoria terrorisoivat lokit.
Kehitysmaiden osalta Paunio kuvaa omakohtaisia kokemuksiaan kuinka vihreiden pakkomielle säästää energiaa ja vettä estää afrikkalaisia pääsemästä eroon aliravitsemuksesta ja taudeista.
Syynä ei ole niinkään ruuan puute, vaan vähäisestä pesuvedestä johtuva heikko hygienian taso. Lasten aliravitsemus on seurausta jatkuvasta sairastelusta.
Näin investoinneilla vesihuoltoon on merkittävät positiiviset kerrannaisvaikutukset yhdessä sähköverkoston kanssa, jota tarvitaan vesi-infraa varten. Pelkkä juomaveden tarjoaminen ei poista tätä ongelmaa, vaikka kansainvälinen kehitysapu keskittyy pääosin siihen.
Maailmanlaajuisen ympäristöpolitiikan ”parempi kieltää kuin katua” periaate on tullut länsimaille kalliiksi. Sääntelyn ja kieltojen pohjana ei ole aina tieteelliset perusteet ja myöhemmin näiden purkaminen on vaivalloista ellei lähes mahdotonta.
Harvinaisen suoraa puhetta valtion virkamieheltä.
